Suomenajokoira

ALKUPERÄ

Alunperin maassamme ei ollut omaa kotimaista koirakantaa, vaan suomenajokoira on risteytetty useista ulkomailta tuoduista ajokoirista. Ajokoirametsästystä harrastettiin 1800-luvulla maassamme varsin monenrotuisilla ajokoirilla ja varmasti myös näiden sekoituksilla.

Etupäässä sotilashenkilöt toivat niin idästä, kuin lännestäkin erirotuisia ajokoiria maahamme. Runsainta ajokoirien tuonti oli luonnollisesti Ruotsista, ns. anglosveitsiläisiä ajokoiria, joiden metsästysinto oli hyvä, mutta ne olivat löysiä ja raskaita koiria. Vähäisemmässä määrin tuotiin Englannista ja Sveitsistä , englanninkettukoiria (foxhound) ja englanninjäniskoiria (harrier), saksanajokoiria, kerrybeagleja, sveitsinajokoiria. 1800-luvulla tiedetään maahan tuodun myös Venäjän ja Puolan ajokoiria, venäläisiä harlekiineja ja kostromanajokoiria. Näissä esiintyi mm. runsaasti intoa lampaan ajamiseen, minkä vuoksi niihin suhtauduttiin maaseudulla melko karsaasti. Niiden vaikutus nykyiseen suomenajokoiraan on melko vähäinen.

Ensimmäinen julkaistu kuvaus ajokoirista on Piikkiön pitäjässä asuneen ja toista sataa ajokoiraa kasvattaneen Jacob Maexmontanin kirja vuodelta 1850. Herra Maexmontan oli itse innokas metsämies, hänet nimettiinkin aikanaan Suomen Metsästyskuninkaaksi. Hänen teoksessaan sanotaan Suomessa olleen 1800-luvun alkupuolella lähinnä saksanajokoiria muistuttavia, myös kettua hyvin ajaneita koiria, jotka vuosien varrella sekoittuivat kuitenkin kyläkoiriin ja menivät täten osittain pilalle.

RODUN KEHITTÄMINEN

Suomenajokoiran määrätietoinen rodullinen kehittäminen alkoi varsinaisesti Suomen Kennelliiton perustamisen jälkeen 1889. Koska käytännön metsästyksessä oli todettu, että suuret venäläiset rodut olivat mäkisissä olosuhteissamme liian raskaita, mutta vastaavasti ruotsalais-saksalaiset ja ruotsalais-englantilaiset risteytykset talvisiin olosuhteisiin soveltumattomia, ryhdyttiin hakemaan meidän olosuhteisiimme sopivaa koiraa.

Tarkoitus ei alun alkaenkaan ollut ryhtyä luomaan kokonaan uutta rotua, vaan etsiä jo maassa olevista koirista parhaiten soveltuvat yksilöt, ja kehittää niiden avulla suomalainen ajokoira.

Suomen Kennelklubin ensimmäisestä näyttelystä v. 1891 valittiin kolme ja seuraavana vuonna kahdeksan koiraa, joiden pohjalta laadittiin ensimmäiset rotumerkit vuonna 1893. Koiran väriksi vahvistettiin punaruskea, mutta väri ei kuitenkaan vakiintunut, vaan musta mantteli pyrki voimakkaasti esiin, ja näin jouduttiin 1908 palaamaan kolmiväriseen koiraan. Välillä oli vuonna 1902 perustettu Suomen Kennelklubbenin ajokoiraosasto, jonka vastuulle rodun jatkojalostaminen jäikin. Kunnes vuonna 1962 perustettiin nykyinen rotujärjestö, Suomen Ajokoirajärjestö .

Suomenajokoiran jalostustyön merkittävimpiä päätöksiä oli vuonna 1947 tehty sopimus, jonka mukaan ns. risteytetty ajokoiraluokka lopetetaan vuoden 1948 alusta. Ne risteytetyt ajokoirat, jotka vuosien 1948-49 aikana saivat näyttelypalkinnon, merkittiin vielä rotukirjaan luokkaan suomenajokoira.

Vuonna 1954 todettiin rotumääritelmässä vieläkin puutteellisuuksia mm. lisättiin vaatimus selvästä sukupuoli-leimasta.

SKL:n ja SKK:n yhdistyminen vuonna 1963 yhdeksi kenneljärjestöksi teki tarpeelliseksi yhdistää myös suomenajokoiran rotumääritelmät. Ne hyväksyttiin vuonna 1966. Uusin rotumääritelmä on hyväksytty SKL:n valtuustossa 13.5.1995.

SUOMENAJOKOIRA TÄNÄÄN

 Suomenajokoira on jo pitkään ollut yleisin koirarotu maassamme. Se on erittäin yhtenäinen, kansainvälisesti korkeatasoinen ja kynologisesti melko terve koirarotu.

Pohjoismaiden lisäksi suomenajokoiria on viety mm. Kanadaan, Itävaltaan, Kreikkaan, Viroon ja Venäjälle.

Luonne on rauhallinen ja ystävällinen. Kotioloissa suomenajokoira haukkuu ja vahtii vähän tai ei ollenkaan. Metsästysviettisenä vuoksi se soveltuu paremmin metsästys- kuin seurakoiraksi. Kuitenkin riittävästi liikuntaa saadessaan suomenajokoirastakin saa ”sohvaperunan”.

Suomenajokoira on jäniksen ja ketun ajometsästyksessä käytettävä ajokoira, joka on vaikeissakin oloissa metsästysintoinen. Se on itsenäisesti joko maa- tai ilmavainulla työskentelevä koira, joka ajaa riistaa haukkuen kuuluvasti. Suomenajokoiran ajotaito verrattuna muihin ajaviin rotuihin kestää vertailun.

Sen uskaltaa sanoa olevan tällä hetkellä maailman paras jänistä hakeva ja ajava koirarotu, jolla on myös vankat taipumukset hakea ja ajaa kettua, jos se siihen koulutetaan. Suomenajokoira ei kuitenkaan ole enää pelkästään jänis- tai kettukoira, nykyään monet käyttävät sitä myös ilveksen, supin ja jopa minkin metsästyksessä.

Vuosittain käyttöpuolen päätapahtumat ovat mestaruusottelut Kilpa ja Kettukilpa, johon pääsy on jokaisen koiranomistajan, samoin kuin tuomarin unelmien täyttymys. Päästäkseen Kilpaan koiran on selviydyttävä oman kennelpiirinsä piirinmestaruuskokeisiin, menestyttävä niissä niin hyvin, että pääsee oman lohkonsa valintakokeisiin. Lohkoja on neljä. Jokaisesta lohkosta kolme parasta pääsee Kilpaan, johon osallistuu automaattisesti myös edellisvuoden ajokuningas. Ottelun voittaja kruunataan Ajokuninkaaksi. Kettupuolella Kettukuninkaaksi.

Suomenajokoiran jalostuksen haasteena on edelleen ajokoiran kehittäminen hyvänä jäniksen ja ketun ajurina vaikeutuvissa maasto-olosuhteissa, joista esimerkkeinä voi mainita tiet ja metsiköiden pienentyminen sekä hirvieläinten voimakas lisääntyminen.

Ulkomuoto

 Suomenajokoira on ulkomuodollisesti varsin korkeatasoinen. Se on kooltaan suhteellisen suuri, nartun alarajasta 52 cm uroksen ylärajaan 61 cm. Se on kolmivärinen, tasakorkea, korkeuttaan selvästi (noin 10 %) pidempi, voimakas, mutta ei raskasrakenteinen.

Harvoin tapaa suomenajokoiraa, jonka rakenne ei käyttöä kestä. Toki esiintyy luisua tai suoraa lantiota, hajavarpaista, matalaa käpälää, lyhyttä karvaa ym. Käyttöpuolen huipuistamme suurella osalla yllämainituista vioista joku löytyy, kuitenkaan estämättä niiden menestystä käyttökokeissa.

Luonne

 Tiedämme luonteella olevan vaikutusta käyttöpuoleen. Suomenajokoira on luonteeltaan rauhallinen, ystävällinen ja tarmokas. Kielteisinä ominaisuuksina pidetään arkuutta ja vihaisuutta. Luonteen arvostelussa näyttelyissä siirryttiin vuonna 1991 numero-arvosteluun.

Kuten tiedämme, ympäristöolosuhteilla on ratkaiseva merkitys koiran luonteen kehitykselle, varsinkin, jos ne ovat tosi kehnot, tai kääntäen mahdollisimman edulliset pennun kehittyä aikuiseksi. On olemassa koiria, jotka eivät viihdy näyttely-ympäristössä, viihtymättömyyden näkyessä käytöshäiriöinä. Samat koirat koetilanteessa metsässä saattavat käyttäytyä täysinkin poikkeavasti näyttelytilanteisiin verrattuna, hyväksyen vieraat ja mahdolliset muut häiriötekijät.

Käyttöpuoli

 Kuten jo edellä todettiin, suomenajokoiraa jalostetaan yksinomaan jänistä ja kettua ajavaksi metsästyskoiraksi. Miten sitten olemme jalostuksessa onnistuneet? Tiedämme jalostusta tapahtuvan silloin, kun uusi sukupolvi kasvaa käyttöpuoleltaan entistä paremmaksi. Tärkeää on myös jo saavutetun hyvän säilyttäminen. Suurin vastuu suomenajokoiran tulevaisuudesta lankeaa kasvattajille. Järjestön ja sen toimikuntien tuella kasvattajat ovat tehneet sen, mikä suomenajokoira tänä päivänä on: maailman parhaan ajavan koiran.

Olemme nyt käyneet läpi suomenajokoiran jalostuksen historian, niin käyttö- kuin ulkomuotopuolenkin. Voimme tyydytyksellä todeta, kuinka se on luotu erittäin sekavasta ja epäyhtenäisestä kannasta monien mutkikkaiden vaiheiden jälkeen taitavien kasvattajien käsissä Suomen suurimmaksi roduksi ja maailman parhaaksi ajokoiraksi.

ROTUMÄÄRITELMÄ

FCI:n ryhmä 6 Ajavat koirat (alaryhmä 1) Suomenajokoira 51 Suomalainen rotu (Hyväksytty : FCI, SKL-FKK:n valtuusto 13.5.1995)

KÄYTTÖTARKOITUS: Jäniksen ja ketun ajometsästykseen käytettävä ajokoira. Vaikeissakin olosuhteissa metsästysintoinen. Itsenäisesti ja vaihtelevalla vainutavalla työskentelevä koira, joka ajaa riistaa haukkuen kuuluvasti. LYHYT HISTORIAOSUUS: Suomessa 1800-luvun alkupuolella suomalaisen maatiaiskoiran lisäksi useita koiria, jotka muistuttivat eurooppalaisia ajokoirarotuja. Rodun määrätietoinen kehittäminen alkoi Suomen Kennelklubin perustamisen jälkeen v. 1889. Ensimmäiset rotumerkit kirjattiin v. 1932. Merkittävän panoksen rodun kehittämiseen antoivat eri puolilla maata toimineet siitosyhdistykset. Myös 1900-luvun alkupuolella suoritetut risteytykset ovat olleet luomassa sitä kantaa, josta nykyinen suomenajokoira parhaimmillaan polveutuu. Vaihtelevaa vainuamistapaa hyödyntäen suomenajokoira ajaa riistaa intohimoisesti haukkuen.

YLEISVAIKUTELMA: Kolmivärinen, keskikokoinen, tasakorkea: korkeuttaan selvästi pitempi, voimakas, mutta ei raskasrakenteinen. Koiran seistessä raajojen tukipinta on rungon pituinen tai vähän sitä pitempi sekä edestä rinnan levyinen ja takaa vähintään yhtä leveä kuin edestä. Sukupuolileima selvä.

TÄRKEITÄ MITTASUHTEITA: Rungon pituuden suhde säkäkorkeuteen on noin 1,1:1. Säkäkorkeuden suhde rinnan syvyyteen on noin 2:1. Kuonon pituuden suhde kallon pituuteen on noin 1:1. Kallon pituus: kallon leveys : kallon syvyys on noin 1:1:1.

KÄYTTÄYTYMINEN/LUONNE: Rauhallinen, tarmokas ja ystävällinen, ei koskaan vihainen

SILMÄT: Keskikokoiset, eivät ulkonevat, hieman soikeat, tummanruskeat, eteenpäin suuntautuneet. Ilme rauhallinen. Silmäluomet mustat.

KORVAT: Riippuvat etureunastaan päänmyötäisesti. Kiertyvät siten, että korvalehden takareuna suuntautuu ulospäin, kärkiosa lähes eteenpäin. Kiinnityskorkeus kirsun ja silmän kautta kulkevalle linjalle. Sileät, eteenpäin vedettyinä kuonon puolivälin yli ulottuvat.

RUNKO

SELKÄ: Keskipitkä, suora ja lihaksikas. LANNE: Lyhyehkö ja voimakas. LANTIO: Hyvin kehittynyt, pitkä ja voimakas, loivasti laskeva. Lantion ääriviiva muodostaa sivulta katsottuna kauniisti kaartuvan selkälinjan jatkon. RINTAKEHÄ: Pitkä; kyynärpäiden tasolle ulottuva. Kylkiluut kaarevat, eturinta selvästi näkyvissä. ALALINJA JA VATSA: Vatsaviiva loivasti kohoava. HÄNTÄ: Alas kiinnittynyt, hieman kaartuva, noin kinnerniveleen ulottuva. Tyvestä vahva, kärkeä kohti oheneva. Häntä riippuu levossa takaosaa myötäilevästi, liikkeessä se saa kohota enintään selkälinjan korkeudelle. Karvapeite samanlaista kuin rungossa.

RAAJAT

ETURAAJAT YLEISVAIKUTELMA: Hyvin kulmautuneet. Edestä katsottuna suorat ja yhdensuuntaiset: kyynärvarret pysty-suorat. Rinnan syvin kohta kyynärpäiden kohdalla. Olka- ja kyynärvarsi yhtä pitkät. LAVAT: Suhteellisen pitkät, viistot ja voimakkaat; tiiviisti kiinnittyneet, mutta hyvin liikkuvat. OLKAVARRET: Lapaluun pituiset, selvästi viistot ja voimakkaat. KYYNÄRPÄÄT: Rungon suuntaisena taakse sijoittuneet, tiivisti rungon-myötäiset. KYYNÄRVARRET: Voimakkaat ja jänteikkäät; luusto voimakas, muodoltaan soikea. RANTEET: Joustavat. VÄLIKÄMMENET: Hieman viistot. KÄPÄLÄT: Hieman soikeat, korkeat, varpaat tiiviit ja hyvin kaareutuvat. Kynnet voimakkaat, mieluimmin mustat. Päkiät kimmoisat, mieluimmin mustat, sivuilta tiheän karvan suojaamat.

TAKARAAJAT: YLEISVAIKUTELMA: Voimakkaat, hyvin kulmautuneet, takaa katsottuna suorat ja yhdensuuntaiset. REIDET: Pitkät, leveät ja vahvalihaksiset. POLVET: Eteenpäin suuntautuneet. Takaraajan etulinja tasaisesti kaartuva. SÄÄRET: Suhteellisen pitkät ja viistot, jäntevät. KINTEREET: Voimakkaat, suhteellisen matalalla. VÄLIJALAT: Lyhyehköt ja voimakkaat, pystyasentoiset. KÄPÄLÄT: Etukäpälien rakennetta vastaavat, suoraan eteenpäin suuntautuneet.

LIIKKEET: Ravi keveää, tehokasta ja pitkäaskelista. Selkälinja liikkeessä vakaa ja kiinteä. Raajojen liike yhdensuuntaista.

NAHKA: Paksu, kauttaaltaan tiivis, poimuton.