Ajokokeet

Jäniksenajokokeet (AJOK) ja ketunajokokeet (KEAJ) voidaan järjestää joko yksipäiväisenä tai kaksiviikkoisena. Kahdenviikon koe on ns. pitkäkoe, jolloin koiraa koetellaan ohjaajan valitsemassa maastossa, ohjaajan valitsemana päivänä. Muutoin toimitaan samoin säännöin, kuin yksipäiväisessäkin kokeessa.

Kokeissa testataan ajokoiran haku- ja ajotaito sekä myös muita ominaisuuksia eli haukku ja metsästysinto sekä kielteiset ominaisuudet haku- ja ajolöysyys. Ajokokeissa kerätty tieto tallennetaan Suomen Ajokoirajärjestön ja Suomen Kennelliiton tiedostoihin, joita kasvattajat voivat helposti hyödyntää suunnitellessaan siitosyhdistelmiä.

Monien mielestä ajokoirien hyvät metsästysominaisuudet ovat säilyneet ajokoejärjestelmien ansiosta, vaikka vain pieni osa ajokoiristamme käy ajokokeissa. Suomenajokoiria käy ajokokeissa alle 10 prosenttia rodun kokonaiskoiramäärästä. Siitä voisi päätellä, että suuri osa suomenajokoirien omistajista on pelkästään jäniksen- tai ketunmetsästäjiä.

Suomessa ajokoira saa osallistua ajokokeeseen ilman näyttelytulosta, kunnes se ajaa ykköspalkinnon. Sitten ajokoeura voi jatkua vasta sen jälkeen, kun ajokoira on käynyt näyttelyssä ja saanut jonkin laatuarvostelupalkinnon. Käyttövalionarvon koira saa, kun se on ajanut kahden eri koekauden aikana vähintään neljä ykköspalkintoa, joista vähintään yksi pitää olla ajettuna paljaalta maalta ja yksi lumikeliltä.

Pisterajat:

AJOK / KEAJ -1 = 75 pistettä

AJOK / KEAJ -2 = 60 pistettä

AJOK / KEAJ -3 = 50 pistettä ja alle sen jäävät pisteet jäävät AJOK-0 tulokseen.

Suomen Kennelliitto myöntää ajokoiralle käyttövalionarvon, jos sillä ajokoeykköspalkintojen lisäksi näyttelystä vähintään laatuarvostelupalkinto hyvä.

 Ajokokeiden historiaa

Suomenajokoiran ajotaitoa on kehitetty, vaalittu ja testattu jo reilusti yli sata vuotta. Ensimmäinen ajokoe järjestettiin v. 1893 Janakkalan Turengissa. Alun jälkeen ajokokeiden määrä on kasvanut huimasti, mutta niin on lisääntynyt suomenajokoirien määräkin. Eniten järjestettiin maassamme jäniksenajokokeita v. 1991. Silloin järjestettiin 698 ajokoetta, joissa kirjattiin koirakohtaisia koekäyntejä peräti 6670. Sen jälkeen määrä on vähentynyt, mutta niin ovat vähentyneet rekisteröinnitkin. Ajokoekäynnit ovat alkaneet kasvaa uudelleen vuoden 2002 jälkeen, kun Suomessa tehtiin ajokoesääntöuudistus. Vuonna 2005 aikakirjoihin merkittiin 559 ajokoetta ja niissä 4289 koirakohtaista koekäyntiä.

Suomessa ketunajokokeet tulivat viralliseksi koemuodoksi v. 1979. Niitä järjestetään vähemmän kuin jäniksenajokokeita. Eniten ketunajokoekäyntejä oli v. 2001. Silloin niitä oli 393. Vuonna 2005 järjestettiin 60 ketunajokoetta ja niissä kirjattiin 375 koirakohtaista koekäyntiä.

Suomenajokoira

ALKUPERÄ

Alunperin maassamme ei ollut omaa kotimaista koirakantaa, vaan suomenajokoira on risteytetty useista ulkomailta tuoduista ajokoirista. Ajokoirametsästystä harrastettiin 1800-luvulla maassamme varsin monenrotuisilla ajokoirilla ja varmasti myös näiden sekoituksilla.

Etupäässä sotilashenkilöt toivat niin idästä, kuin lännestäkin erirotuisia ajokoiria maahamme. Runsainta ajokoirien tuonti oli luonnollisesti Ruotsista, ns. anglosveitsiläisiä ajokoiria, joiden metsästysinto oli hyvä, mutta ne olivat löysiä ja raskaita koiria. Vähäisemmässä määrin tuotiin Englannista ja Sveitsistä , englanninkettukoiria (foxhound) ja englanninjäniskoiria (harrier), saksanajokoiria, kerrybeagleja, sveitsinajokoiria. 1800-luvulla tiedetään maahan tuodun myös Venäjän ja Puolan ajokoiria, venäläisiä harlekiineja ja kostromanajokoiria. Näissä esiintyi mm. runsaasti intoa lampaan ajamiseen, minkä vuoksi niihin suhtauduttiin maaseudulla melko karsaasti. Niiden vaikutus nykyiseen suomenajokoiraan on melko vähäinen.

Ensimmäinen julkaistu kuvaus ajokoirista on Piikkiön pitäjässä asuneen ja toista sataa ajokoiraa kasvattaneen Jacob Maexmontanin kirja vuodelta 1850. Herra Maexmontan oli itse innokas metsämies, hänet nimettiinkin aikanaan Suomen Metsästyskuninkaaksi. Hänen teoksessaan sanotaan Suomessa olleen 1800-luvun alkupuolella lähinnä saksanajokoiria muistuttavia, myös kettua hyvin ajaneita koiria, jotka vuosien varrella sekoittuivat kuitenkin kyläkoiriin ja menivät täten osittain pilalle.

RODUN KEHITTÄMINEN

Suomenajokoiran määrätietoinen rodullinen kehittäminen alkoi varsinaisesti Suomen Kennelliiton perustamisen jälkeen 1889. Koska käytännön metsästyksessä oli todettu, että suuret venäläiset rodut olivat mäkisissä olosuhteissamme liian raskaita, mutta vastaavasti ruotsalais-saksalaiset ja ruotsalais-englantilaiset risteytykset talvisiin olosuhteisiin soveltumattomia, ryhdyttiin hakemaan meidän olosuhteisiimme sopivaa koiraa.

Tarkoitus ei alun alkaenkaan ollut ryhtyä luomaan kokonaan uutta rotua, vaan etsiä jo maassa olevista koirista parhaiten soveltuvat yksilöt, ja kehittää niiden avulla suomalainen ajokoira.

Suomen Kennelklubin ensimmäisestä näyttelystä v. 1891 valittiin kolme ja seuraavana vuonna kahdeksan koiraa, joiden pohjalta laadittiin ensimmäiset rotumerkit vuonna 1893. Koiran väriksi vahvistettiin punaruskea, mutta väri ei kuitenkaan vakiintunut, vaan musta mantteli pyrki voimakkaasti esiin, ja näin jouduttiin 1908 palaamaan kolmiväriseen koiraan. Välillä oli vuonna 1902 perustettu Suomen Kennelklubbenin ajokoiraosasto, jonka vastuulle rodun jatkojalostaminen jäikin. Kunnes vuonna 1962 perustettiin nykyinen rotujärjestö, Suomen Ajokoirajärjestö .

Suomenajokoiran jalostustyön merkittävimpiä päätöksiä oli vuonna 1947 tehty sopimus, jonka mukaan ns. risteytetty ajokoiraluokka lopetetaan vuoden 1948 alusta. Ne risteytetyt ajokoirat, jotka vuosien 1948-49 aikana saivat näyttelypalkinnon, merkittiin vielä rotukirjaan luokkaan suomenajokoira.

Vuonna 1954 todettiin rotumääritelmässä vieläkin puutteellisuuksia mm. lisättiin vaatimus selvästä sukupuoli-leimasta.

SKL:n ja SKK:n yhdistyminen vuonna 1963 yhdeksi kenneljärjestöksi teki tarpeelliseksi yhdistää myös suomenajokoiran rotumääritelmät. Ne hyväksyttiin vuonna 1966. Uusin rotumääritelmä on hyväksytty SKL:n valtuustossa 13.5.1995.

SUOMENAJOKOIRA TÄNÄÄN

 Suomenajokoira on jo pitkään ollut yleisin koirarotu maassamme. Se on erittäin yhtenäinen, kansainvälisesti korkeatasoinen ja kynologisesti melko terve koirarotu.

Pohjoismaiden lisäksi suomenajokoiria on viety mm. Kanadaan, Itävaltaan, Kreikkaan, Viroon ja Venäjälle.

Luonne on rauhallinen ja ystävällinen. Kotioloissa suomenajokoira haukkuu ja vahtii vähän tai ei ollenkaan. Metsästysviettisenä vuoksi se soveltuu paremmin metsästys- kuin seurakoiraksi. Kuitenkin riittävästi liikuntaa saadessaan suomenajokoirastakin saa ”sohvaperunan”.

Suomenajokoira on jäniksen ja ketun ajometsästyksessä käytettävä ajokoira, joka on vaikeissakin oloissa metsästysintoinen. Se on itsenäisesti joko maa- tai ilmavainulla työskentelevä koira, joka ajaa riistaa haukkuen kuuluvasti. Suomenajokoiran ajotaito verrattuna muihin ajaviin rotuihin kestää vertailun.

Sen uskaltaa sanoa olevan tällä hetkellä maailman paras jänistä hakeva ja ajava koirarotu, jolla on myös vankat taipumukset hakea ja ajaa kettua, jos se siihen koulutetaan. Suomenajokoira ei kuitenkaan ole enää pelkästään jänis- tai kettukoira, nykyään monet käyttävät sitä myös ilveksen, supin ja jopa minkin metsästyksessä.

Vuosittain käyttöpuolen päätapahtumat ovat mestaruusottelut Kilpa ja Kettukilpa, johon pääsy on jokaisen koiranomistajan, samoin kuin tuomarin unelmien täyttymys. Päästäkseen Kilpaan koiran on selviydyttävä oman kennelpiirinsä piirinmestaruuskokeisiin, menestyttävä niissä niin hyvin, että pääsee oman lohkonsa valintakokeisiin. Lohkoja on neljä. Jokaisesta lohkosta kolme parasta pääsee Kilpaan, johon osallistuu automaattisesti myös edellisvuoden ajokuningas. Ottelun voittaja kruunataan Ajokuninkaaksi. Kettupuolella Kettukuninkaaksi.

Suomenajokoiran jalostuksen haasteena on edelleen ajokoiran kehittäminen hyvänä jäniksen ja ketun ajurina vaikeutuvissa maasto-olosuhteissa, joista esimerkkeinä voi mainita tiet ja metsiköiden pienentyminen sekä hirvieläinten voimakas lisääntyminen.

Ulkomuoto

 Suomenajokoira on ulkomuodollisesti varsin korkeatasoinen. Se on kooltaan suhteellisen suuri, nartun alarajasta 52 cm uroksen ylärajaan 61 cm. Se on kolmivärinen, tasakorkea, korkeuttaan selvästi (noin 10 %) pidempi, voimakas, mutta ei raskasrakenteinen.

Harvoin tapaa suomenajokoiraa, jonka rakenne ei käyttöä kestä. Toki esiintyy luisua tai suoraa lantiota, hajavarpaista, matalaa käpälää, lyhyttä karvaa ym. Käyttöpuolen huipuistamme suurella osalla yllämainituista vioista joku löytyy, kuitenkaan estämättä niiden menestystä käyttökokeissa.

Luonne

 Tiedämme luonteella olevan vaikutusta käyttöpuoleen. Suomenajokoira on luonteeltaan rauhallinen, ystävällinen ja tarmokas. Kielteisinä ominaisuuksina pidetään arkuutta ja vihaisuutta. Luonteen arvostelussa näyttelyissä siirryttiin vuonna 1991 numero-arvosteluun.

Kuten tiedämme, ympäristöolosuhteilla on ratkaiseva merkitys koiran luonteen kehitykselle, varsinkin, jos ne ovat tosi kehnot, tai kääntäen mahdollisimman edulliset pennun kehittyä aikuiseksi. On olemassa koiria, jotka eivät viihdy näyttely-ympäristössä, viihtymättömyyden näkyessä käytöshäiriöinä. Samat koirat koetilanteessa metsässä saattavat käyttäytyä täysinkin poikkeavasti näyttelytilanteisiin verrattuna, hyväksyen vieraat ja mahdolliset muut häiriötekijät.

Käyttöpuoli

 Kuten jo edellä todettiin, suomenajokoiraa jalostetaan yksinomaan jänistä ja kettua ajavaksi metsästyskoiraksi. Miten sitten olemme jalostuksessa onnistuneet? Tiedämme jalostusta tapahtuvan silloin, kun uusi sukupolvi kasvaa käyttöpuoleltaan entistä paremmaksi. Tärkeää on myös jo saavutetun hyvän säilyttäminen. Suurin vastuu suomenajokoiran tulevaisuudesta lankeaa kasvattajille. Järjestön ja sen toimikuntien tuella kasvattajat ovat tehneet sen, mikä suomenajokoira tänä päivänä on: maailman parhaan ajavan koiran.

Olemme nyt käyneet läpi suomenajokoiran jalostuksen historian, niin käyttö- kuin ulkomuotopuolenkin. Voimme tyydytyksellä todeta, kuinka se on luotu erittäin sekavasta ja epäyhtenäisestä kannasta monien mutkikkaiden vaiheiden jälkeen taitavien kasvattajien käsissä Suomen suurimmaksi roduksi ja maailman parhaaksi ajokoiraksi.

ROTUMÄÄRITELMÄ

FCI:n ryhmä 6 Ajavat koirat (alaryhmä 1) Suomenajokoira 51 Suomalainen rotu (Hyväksytty : FCI, SKL-FKK:n valtuusto 13.5.1995)

KÄYTTÖTARKOITUS: Jäniksen ja ketun ajometsästykseen käytettävä ajokoira. Vaikeissakin olosuhteissa metsästysintoinen. Itsenäisesti ja vaihtelevalla vainutavalla työskentelevä koira, joka ajaa riistaa haukkuen kuuluvasti. LYHYT HISTORIAOSUUS: Suomessa 1800-luvun alkupuolella suomalaisen maatiaiskoiran lisäksi useita koiria, jotka muistuttivat eurooppalaisia ajokoirarotuja. Rodun määrätietoinen kehittäminen alkoi Suomen Kennelklubin perustamisen jälkeen v. 1889. Ensimmäiset rotumerkit kirjattiin v. 1932. Merkittävän panoksen rodun kehittämiseen antoivat eri puolilla maata toimineet siitosyhdistykset. Myös 1900-luvun alkupuolella suoritetut risteytykset ovat olleet luomassa sitä kantaa, josta nykyinen suomenajokoira parhaimmillaan polveutuu. Vaihtelevaa vainuamistapaa hyödyntäen suomenajokoira ajaa riistaa intohimoisesti haukkuen.

YLEISVAIKUTELMA: Kolmivärinen, keskikokoinen, tasakorkea: korkeuttaan selvästi pitempi, voimakas, mutta ei raskasrakenteinen. Koiran seistessä raajojen tukipinta on rungon pituinen tai vähän sitä pitempi sekä edestä rinnan levyinen ja takaa vähintään yhtä leveä kuin edestä. Sukupuolileima selvä.

TÄRKEITÄ MITTASUHTEITA: Rungon pituuden suhde säkäkorkeuteen on noin 1,1:1. Säkäkorkeuden suhde rinnan syvyyteen on noin 2:1. Kuonon pituuden suhde kallon pituuteen on noin 1:1. Kallon pituus: kallon leveys : kallon syvyys on noin 1:1:1.

KÄYTTÄYTYMINEN/LUONNE: Rauhallinen, tarmokas ja ystävällinen, ei koskaan vihainen

SILMÄT: Keskikokoiset, eivät ulkonevat, hieman soikeat, tummanruskeat, eteenpäin suuntautuneet. Ilme rauhallinen. Silmäluomet mustat.

KORVAT: Riippuvat etureunastaan päänmyötäisesti. Kiertyvät siten, että korvalehden takareuna suuntautuu ulospäin, kärkiosa lähes eteenpäin. Kiinnityskorkeus kirsun ja silmän kautta kulkevalle linjalle. Sileät, eteenpäin vedettyinä kuonon puolivälin yli ulottuvat.

RUNKO

SELKÄ: Keskipitkä, suora ja lihaksikas. LANNE: Lyhyehkö ja voimakas. LANTIO: Hyvin kehittynyt, pitkä ja voimakas, loivasti laskeva. Lantion ääriviiva muodostaa sivulta katsottuna kauniisti kaartuvan selkälinjan jatkon. RINTAKEHÄ: Pitkä; kyynärpäiden tasolle ulottuva. Kylkiluut kaarevat, eturinta selvästi näkyvissä. ALALINJA JA VATSA: Vatsaviiva loivasti kohoava. HÄNTÄ: Alas kiinnittynyt, hieman kaartuva, noin kinnerniveleen ulottuva. Tyvestä vahva, kärkeä kohti oheneva. Häntä riippuu levossa takaosaa myötäilevästi, liikkeessä se saa kohota enintään selkälinjan korkeudelle. Karvapeite samanlaista kuin rungossa.

RAAJAT

ETURAAJAT YLEISVAIKUTELMA: Hyvin kulmautuneet. Edestä katsottuna suorat ja yhdensuuntaiset: kyynärvarret pysty-suorat. Rinnan syvin kohta kyynärpäiden kohdalla. Olka- ja kyynärvarsi yhtä pitkät. LAVAT: Suhteellisen pitkät, viistot ja voimakkaat; tiiviisti kiinnittyneet, mutta hyvin liikkuvat. OLKAVARRET: Lapaluun pituiset, selvästi viistot ja voimakkaat. KYYNÄRPÄÄT: Rungon suuntaisena taakse sijoittuneet, tiivisti rungon-myötäiset. KYYNÄRVARRET: Voimakkaat ja jänteikkäät; luusto voimakas, muodoltaan soikea. RANTEET: Joustavat. VÄLIKÄMMENET: Hieman viistot. KÄPÄLÄT: Hieman soikeat, korkeat, varpaat tiiviit ja hyvin kaareutuvat. Kynnet voimakkaat, mieluimmin mustat. Päkiät kimmoisat, mieluimmin mustat, sivuilta tiheän karvan suojaamat.

TAKARAAJAT: YLEISVAIKUTELMA: Voimakkaat, hyvin kulmautuneet, takaa katsottuna suorat ja yhdensuuntaiset. REIDET: Pitkät, leveät ja vahvalihaksiset. POLVET: Eteenpäin suuntautuneet. Takaraajan etulinja tasaisesti kaartuva. SÄÄRET: Suhteellisen pitkät ja viistot, jäntevät. KINTEREET: Voimakkaat, suhteellisen matalalla. VÄLIJALAT: Lyhyehköt ja voimakkaat, pystyasentoiset. KÄPÄLÄT: Etukäpälien rakennetta vastaavat, suoraan eteenpäin suuntautuneet.

LIIKKEET: Ravi keveää, tehokasta ja pitkäaskelista. Selkälinja liikkeessä vakaa ja kiinteä. Raajojen liike yhdensuuntaista.

NAHKA: Paksu, kauttaaltaan tiivis, poimuton.

Venäjänajokoira

( Russkaja Gonzaja – Russian Hound )

Alkuperä

Venäjänajokoira kuuluu itäiseen ajokoiraryhmään. Se on tataarien ajokoiran suora jälkeläisrotu, eli sen jalostuksessa ei ole käytetty muita rotuja. Täällä koirasta käytettiin nimitystä kostrooman ajokoira. Rotu oli tunnettu Suomessa jo 1800-luvun lopussa ja 1900-luvun alkupuolella. 1900-luvulla rotu oli hävitä ensimmäisen maailmansodan jalkoihin, mutta rodun jalostus jatkui määrätietoisesti sodan myllerrysten jälkeen. Itäisen ajokoiraryhmän yhteisenä piirteenä oli erinomaisen tiheä ja kuuluva haukku. Nämä koirat olivat myös sitkeitä työskentelemään ja kyllin rohkeita ajamaan jopa sutta. Venäjällä oli käytetty ajavia koiria metsästykseen jo kauan. Ajokoiria käytettiinkin aluksi ajuekoirina yhdessä vinttikoirien kanssa, ajamaan kettu, susi tai muu petoeläin tappoetäisyydelle. Koiria tuotiinkin Suomeen lähinnä suden metsästystä varten. Kuitenkin muutamassa vuosikymmenessä vähäinen koirakanta sekaantui muihin rotuihin ja katosi. Venäjänajokoiran uusi tuleminen tapahtui 1970- luvulla, jonka jälkeen kanta on lähtenyt vakaaseen nousuun.

Käyttöominaisuudet

Nykyiset omistajat arvostavat erityisesti venäjänajokoiran monipuolisuutta metsästyksessä. Useimmilla on luontainen innostus jäniksen, ketun ja supikoiran ajoon. Jotkut ovat haukkuneet myös karhua, vaikkei niitä olekkaan siihen erikseen innostettu tai koulutettu. Venäjänajokoiran pennulle onkin ominaista, että se on kiinnostunut kaikesta riistasta. Niinpä onkin helppo valita mihin suuntaan lähtee koiraansa opettamaan. Älykkäänä koirana venäjänajokoiraa pidetään helpommin koulutettavana, kuin muita ajavia koiria. Vahvat käpälät ja lämmin karvapeite ovat niitä ominaisuuksia, jotka ovat tuoneet uusia ystäviä venäjänajokoiralle.

Luonne ja käyttäytyminen

Luonteeltaan venäjänajokoira on rauhallinen, hyvähermoinen ja tasapainoinen. Venäjänajokoiran temperamentti ja kestävyys tulevat ilmi metsällä, muutoin se on lempeä. Koulutettavuus on lähes palveluskoirien luokkaa. Joten se sopii metsästyksen lisäksi moneen muuhunkin harrastukseen, kuten jäljestykseen ja tokoon. Halutessaan omistaja saakin hyvin sopeutuvasta venäjänajokoirasta mitä mainioimman seuralaisen, joka ei tuota ongelmia kaupunkioloissakaan. Venäjänajokoira tarvitsee kuitenkin paljon liikuntaa ja aktiviteettia.

Ulkomuoto ja koko

Venäjänajokoira on alkukantainen rotu, hieman sutta muistuttava metsästyskoira. Keskikokoa suurempi, voimakasrakenteinen, korkeajalkainen ja hieman korkeuttaan pidempi. Korkeus, nartut 55-65 cm ja urokset 58-68 cm,. Venäjänajokoiralla on selvä sukupuolileima. Sillä on tummanruskeat tarkkaavaiset silmät ja riippuvat kolmionmuotoiset korvat. Häntä on tyvestä paksu, mutta ohenee kärkeä kohti eikä nouse selkälinjan yläpuolelle. Venäjänajokoiran aluskarva on tuuheaa. Peitinkarva päässä, jaloissa sekä korvissa lyhyttä ja muualla keskipitkää. Väreinä ruskean eri sävyt, selässä voi olla tummempi satula.

Venäläisiä koiria on kahta rotua: kirjava ja ruskea, joista kirjava on syntynyt risteyttämällä venäjänajokoiria englanninkettukoirien kanssa. Pohjaväriltään se on valkoinen musta-beigein, harmaa-beigein tai parkinruskea-beigein laikuin. Rotua ei saa risteyttää ruskean venäjänajokoiran kanssa.

ROTUMÄÄRITELMÄ

Ryhmä: 6 FCI:n numero: ei FCI-rotu Hyväksytty: RKF 5.7.1997 / SKL-FKK 14.6.2000

Alkuperämaa: Venäjä

YLEISVAIKUTELMA Venäjänajokoira muistuttaa hieman sutta. Etenkin kaulan ja pään asento erottavat sen muista roduista. Keskikokoa suurempi ja voimakasrakenteinen. Lihakset ovat kuivat ja hyvin kehittyneet; luusto on voimakas. TÄRKEITÄ MITTASUHTEITA Pituusindeksi on uroksilla noin 105 ja nartuilla noin 107. Ranteen ympärys on uroksilla 12 – 14 cm ja nartuilla 10,5 – 12,5 cm KÄYTTÄYTYMINEN / LUONNE Luonne on rauhallinen ja tasapainoinen.

PÄÄ:Kuiva ja kiilamainen. Voimakkaasta ruumiinrakenteesta johtuen pää ei näytä suurelta. KALLO-OSA: Pitkänomainen ja tasainen. Kulmakaaret ja niskakyhmy ovat vain hieman erottuvat. OTSAPENGER: Loiva. KIRSU: Leveä, pyöreähkö ja väriltään musta. KUONO-OSA: Pitkähkö ja kiilamainen. HUULET: Tiiviit ja väriltään mustat. HAMPAAT / PURENTA: Hampaat ovat valkoiset, voimakkaat, kookkaat, hyvin kehittyneet ja tiivisti yhdessä. Leikkaava purenta. SILMÄT: Keskikokoiset, tummanruskeat ja vinoasentoiset. Silmäluomien reunat ovat tummat. KORVAT: Keskikokoiset, suhteellisen ohuet, melko lyhyet, kolmionmuotoiset, hieman silmien tason yläpuolelle kiinnittyneet ja tiiviisti pään myötäisesti riippuvat. KAULA: Lihaksikas, kuiva ja lähes pään pituinen. Kaulan asento on 35º:n kulmassa runkoon nähden.

RUNKO

YLÄLINJA: Lantio on 1 – 2 cm säkää alempana tai samalla korkeudella. SÄKÄ: Hyvin kehittynyt, selvästi erottuva. SELKÄ: Suora, leveä ja lihaksikas. LANNE: Lyhyt, leveä, hieman kaareva ja lihaksikas. LANTIO: Leveä, hieman viisto ja kohtuullisen pitkä. RINTAKEHÄ: Leveä ja syvä, ulottuu kyynärpäiden tasolle tai niiden alapuolelle. ALALINJA JA VATSA: Vatsaviiva on ylösvetäytynyt.

HÄNTÄ: Tyvestään paksu ja kärkeä kohti oheneva. Ulottuu korkeintaan kintereisiin (tavallisesti 2 – 3 cm niiden yläpuolelle). Rauhallisella koiralla häntä on alhaalla, innostuneellakaan se ei nouse selkälinjan yläpuolelle.

RAAJAT

ETURAAJAT:

YLEISVAIKUTELMA: Eturaajat ovat vahvaluustoiset, lihaksikkaat ja kuivat, edestä katsottuna suorat ja yhdensuuntaiset. Etäisyys maasta kyynärpäähän on suunnilleen puolet säkäkorkeudesta. LAVAT: Lavan ja olkavarren välinen kulmaus on 100 – 110º. KYYNÄRPÄÄT: Suoraan taakse suuntautuneet. KYYNÄRVARRET: Poikkileikkaukseltaan soikeat. VÄLIKÄMMENET: Lähes pystysuorat. KÄPÄLÄT: Soikeat ja tiiviit. Kynnet ovat alaspäin suuntautuneet.

TAKARAAJAT:

YLEISVAIKUTELMA: Takaraajat ovat kuivat, hyväluustoiset, lihaksikkaat, hyvin kulmautuneet, takaa katsottuna suorat ja yhdensuuntaiset. SÄÄRET: Kohtuullisen pitkät. KINTEREET: Kuivat ja selvästi erottuvat. VÄLIJALAT: Lähes pystysuorat. KÄPÄLÄT: Kuten etukäpälät.

LIIKKEET

Riistan haussa pitkä ravi ja laukka ovat tyypillisiä, ajossa laukka.

NAHKA

Tiivis, joustava ja poimuton.

KARVAPEITE

KARVA: Päässä, raajoissa ja korvissa lyhyttä, muualla pitempää, etenkin kaulan ympärillä ja housuissa. Hännän karvapeite on keskipitkää ja lyhenee kärkeä kohti. Tiivis ja pehmeä aluskarva on rodulle tyypillinen. VÄRI: Ruskean eri sävyt, jossa selvästi erottuva tai hieman vaaleampi, parkinruskea tai harmahtavankeltainen ”satula”, joka voi joskus olla melko vaalea. Pienet valkoiset merkit rinnassa ja käpälissä ovat sallittuja.

KOKO

SÄKÄKORKEUS: Urokset 58 – 68 cm, nartut 55 – 65 cm.

VIRHEET:

Kaikki poikkeamat edellämainituista kohdista luetaan virheiksi suhteutettuna virheen vakavuuteen. Yleisvaikutelma: Matala- tai korkearaajaisuus, liian pitkä tai liian lyhyt runko, liian kuiva tai liian turpea rakenne. Luonne: Aggressiivisuus ihmistä kohtaan tai arkuus. Pää: Turpea tai liian suuri pää, liian leveä otsa, liian erottuva niskakyhmy, otsauurre, korostuneet kulmakaaret, pyöreä kallo; kyömy kuononselkä, liian voimakkaat posket, kulmikas huulilinja, hieman suippo kuono; pyöreät, paksut, raskaat, liian ohuet, liian ylöskiinnittyneet, taaksepäin vedetyt tai ei päänmyötäiset korvat; pyöreät, vaaleat, pienet tai syvällä sijaitsevat silmät, löysät silmäluomet. Kaula: Liian pystyasentoinen tai liian pitkä kaula, löysä kaulanahka, puutteellinen karvoitus. Runko: Riittämättömästi kehittynyt säkä; pehmeähkö selkä, jossa säkäkuoppa; pitkä, suora tai köyry lanneosa; kapea tai pysty lantio; kapeahko, tynnyrimäinen tai alaosastaan kapea rintakehä; liian voimakkaasti nouseva tai roikkuva vatsaviiva. Häntä: Liian pitkä, liian lyhyt, liian tuuhea- tai liian niukkakarvainen, liian ylös- tai liian alaskiinnittynyt, sivulle kiertynyt. Raajat: Puutteellinen lavan ja olkavarren välinen kulmaus, ulkokierteiset kyynärpäät, käyrät olkavarret, sisä- tai ulkokierteiset etukäpälät, liian viistot välikämmenet, eteenpäin taipuneet ranteet, heikosti tai liian voimakkaasti kulmautuneet takaraajat, sisä- tai ulkokierteiset kintereet; litteät, hajavarpaiset, pyöreät tai liian pitkät käpälät. Nahka: Poimut päässä tai kaulassa. Karvapeite: Kiiltävä, pitkä, lyhyt tai hieman laineikas karvapeite, puutteellinen aluskarva; liian jyrkkärajainen ”satula”, harmahtavassa ”satulassa” mustat peitinkarvat, punertava pohjaväri, valkoisia merkkejä muualla kuin rotumääritelmän sallimissa kohdissa, yli puolitoistavuotiailla yksilöillä mustaa väriä ohimoissa. Koko: Säkäkorkeuden ylitys 2 cm:llä.

VAKAVAT VIRHEET: Jyrkkä otsapenger, lyhyt kuono-osa, kokonaan tai osittain ruskea, vaaleanpunainen tai vaalea kirsu; tyvestään kohoavat, kiertyneet, pitkä- ja pörrökarvaiset tai liian suuret korvat; notkoselkä, kapea tai puutteellisesti kehittynyt rintakehä; ei suora, sivulle kiertynyt tai selvästi pitkäkarvainen häntä; laineikas tai pörröinen karvapeite, aluskarvan puuttuminen, liian voimakas karvoitus kuonossa; kirkkaanpunainen pohjaväri, täplikkyys, suuret valkoiset merkit, tummat täplät otsassa, korvissa, huulissa ja silmien yläpuolella.

HYLKÄÄVÄT VIRHEET: Keskenään eriväriset, vihertävät tai siniset silmät, hiirenharmaa tai kahvinruskea väri; säkäkorkeuden alitus, säkäkorkeuden ylitys yli 2 cm:llä. HUOM. Uroksilla tulee olla kaksi normaalisti kehittynyttä kivestä täysin laskeutuneina kivespussiin.